Hikinen matka viinikeitaalle – Procida, Italia

Italian lomamme toinen pääkohde oli Napolinlahdella sijaitseva Procidan saari, joten Vulcanolta nousimme takaisin Napoliin vievään lauttaan aamuvarhaisella ja matkasimme kuuden tunnin ajan tummansinisissä vesissä Mergellinan satamaan. Napoliin saapuessamme oli lämpötila kivunnut neljänkympin korville ja pääsimme ravaamaan kaupungin halki päivän kuumimpaan hetkeen. Mergellinan satamasta ei nimittäin tietenkään pääse loikkaamaan Procidalle vievään lauttaan, vaan tuolle saarelle päästäksesi tulee suunnata Molo Beverelloon.

Joskus nämä siirtymät tuntuvat kieltämättä siltä kuin olisimme Amazing Race –kisassa. Hohkaamme kovalla kiireellä paikasta A paikkaan B ihan vaan perille pääsemisen riemusta. Sellaisten päivien päätteeksi sitä väkisinkin miettii, että missä ovat ne kuusi kuukautta maailmalla reissanneet lehmän hermot omaavat tyypit? Eivät näköjään ilmesty jokaiselle lomalle… Oikean satamarakennuksen löydyttyä ei hermojamme onneksi koeteltu enää yhtään, vaan lippuluukku löytyi nopeasti ja saimme piletit (11,20€/hlö) vain 10 minuutin päästä lähtevään Caremarin edulliseen lauttaan. Matka hitaammin putputtelevan autolautan ulkokannella merituulessa oli niiiin paljon parempi vaihtoehto kuin ahdas ja hikinen katamaraani. Kaikki vaatteet hiestä märkinä katselimme kuinka Napoli ja Vesuvius loittonivat ja uusi jännittävä saari olisi vaivaisen tunnin päästä silmiemme edessä.

Värikylläisen Procidan sataman lähestyessä yritimme paikallistaa rinteestä hotelliamme, jonka uskoimme tunnistavamme punaisesta tornistaan. Tiesimme hotellin sijaitsevan korkealla paikalla, joten luvassa oli vielä yksi hikinen reppujen kanto perille. Puikkelehdimme pitkin kaupungin kapeita katuja iltapäivän ruuhkassa. Paikalliset herrat neuvottelivat kovaan ääneen kauppojensa edessä, sähköpyörä toisensa perään rymisteli ohitsemme pitkin mukulakivikatuja ja moottoroidut ajoneuvot tööttäilivät kaahatessaan kaduilla, jotka olivat niille selvästi aivan liian kapeita. Elokuvistakin tutun kirkon kohdalta vasemmalle ja lopulta rauhallisen kujan päästä löytyi lupaava kyltti ”Albergo La Vigna”.

Korkea seesteistä tunnelmaa hehkuva vastaanottoaula otti meidät avosylin vastaan. Rauhallinen virkailija hymyili kauniisti kuin ei olisi huomannutkaan “lievästi” hikisiä, läpikastuneita ulkomuotojamme ja ohjasi meidät rappusia pitkin seuraavan kerroksen sisäpihalle vievälle ovelle. Ja voi mihin keitaaseen olimme saapuneetkaan! Pihan viinitarha oli valtava. Viiniköynnösten ja sitruunapuiden varjoihin oli asteltu harkitun huolimattomasti paikkoja joissa istua ja rentoutua. Joku vieraista keinui hiljalleen riippukeinussa lueskelemassa. Pihan terassin reunalta aukeni avara maisema satamaan ja merelle päin, mistä puhalsi lempeä lämmin tuuli.

Suihkun huuhdottua päivän hiet mennessään nautimme terassillamme pihapiirin oman viinitarhan oikein hyvää valkoviiniä. Pihan perältä, tai oikeammin viinitarhan perältä, löytyi mahtava istumapaikka, jossa saattoi puiden varjossa ihailla maisemaa Napolinlahdelle ja mahtipontisesti siluetissa kohoavalle Vesuviukselle. Rantaviiva laski jyrkästi suoraan alas ja alla kirkkaassa vedessä kellui veneitä joista ihmiset hyppivät veteen uimaan.

Illan hämärtyessä siirryimme hotellin torniin seuraamaan auringonlaskua. Taivaan värjäytyessä jälleen kaikkiin purppuran sävyihin auringon painuessa Ischian saaren kainaloon, oli olo suorastaan mairean onnellinen. Makoillessamme tornin aurinkotuoleissa pimeässä tähtitaivaan alla ei voinut olla miettimättä sitä kuinka siirtymäetapin aiheuttama stressi ja hampaiden kiristely oli taas oli kaiken sen hikoilun arvoista.