Vulcanon huipulle – kiipeäminen tulivuorelle

Eihän lomakohteen valinnassa voi mennä pieleen, jos valitsee paikan, joka on nimetty roomalaisen tulen jumalan Vulcanin mukaan, sijainti on keskellä kaunista Tyrrhenanmerta ja se kuuluu Unescon maailmanperintökohteiden listalle. Nyt halusimme palata ajan kanssa samalle saarelle, jossa olimme kymmen vuotta sitten Sisiliaan suuntautuneella häämatkallamme vain lyhyen pysähdyksen verran. Nauttia rennosta tunnelmasta kokonaista kahdeksan päivän ajan. Vaikka meillä toki oli mukavasti aikaa tutustua pieneen 24 neliökilometriä kokoiseen rentotunnelmaiseen saareen, niin emme pelkästään rentoutuneet. Erään kuuman päivän aamuna vedimme hikoilua ja kipuamista kestävät vermeet yllemme ja suuntasimme saaren maisemaa dominoivan 499 metriin kohoavan tulivuoren juurelle.

Matkaa ylös sanottiin olevan 800 metriä, mikä ei kuulostanut tempulta eikä miltään. Lämpömittari toki nousi uhkaavasti, mutta ei ollut sentään vielä ollut 30 asteen kuumemmalla puolella. Reippaasti tossua toisen eteen ja aika nopeasti saatiin huomata, ettei maasto ollutkaan ihan niin helppokulkuista kuin miltä se pidemmältä rannalta katsottuna näytti. Polku on kivisoraa, joka antoi periksi liuttaen jalkaa aina hieman alemmas jokaisella askeleella. Sora pölisi myös niin, että olivat lenkkarit mitä sävyä hyvänsä, niin pian ne olivat harmaat. Puolimatkassa hiki virtasi jo sen verran solkenaan, että saattoi olla tyytyväinen sporttisemmasta asuvalinnasta. Jossakin vaiheessa maasto muuttui laavakiveksi ja loppumetreillä saattoi keskittyä enää itse kipuamiseen, joka todellakin oli hikinen homma.

Kuten vuorille kiipeilyssä yleensäkin palkinto odottaa huipulla. Tällä kertaa siellä kun vielä oli syvä komea kraatteri, niin ei kylmiltä väreiltä voitu välttyä. Päätimme lähteä kiertämään kraatterin reunaa vastapäivään ja kiivetä reunan korkeimmalle kohdalle. Matkalla tuli pysähdyttyä monta kertaa ja ihmeteltyä ihmisen pienuutta. Tunnetta on vaikea selittää, mutta ei ole vaikea kuvitella kuinka kraatterista syöksyvä materiaali aiheuttaa tuhojaan, hautaa kaiken alleen tai synnyttää kokonaan uusia saaria. Siinä on ihminen täysin voimaton. Vulcano on purkautunut viimeksi 1890, mutta Liparisaariin kuuluva Stromboli on toiminnassa vielä tänäänkin.

Kraatterin reunan korkeimmalle kohdalle sattui kanssamme yhtä aikaa jonkinlainen kuvausryhmä. Yhdellä ryhmän naisista oli olalla Louis Vuittonin kassi ja jalassa harmaantuneet vielä reilu tunti sitten varmasti varsin tyylikkäät tennarit. Tyyli ennen tärkeyttä, kamerat kun heiltä putoilivat kiviseen maastoon vähän väliä. Jätimmekin tämän tyyliryhmän omiin oloihinsa ja jatkoimme suoraan matkaa sinne mistä he tulivat, eli kraatterin toiselle laidalle missä höyry (rikkikaasua) nousi keltaisenaan maan uumenista. Haju noiden aukkojen lähipiirissä olikin melkoinen ja kirpeä polte tuli kitalakeen kun vähän liian lähellä hengaili!  Kaasujen hengittämisestä varoitellaan kovasti, mutta ei siinä voinut olla miettimättä, että kuka hullu tuota hajua nyt vapaaehtoisesti haisteleekaan, vaan totta kai sitä pysyy kaukana tai ainakin suojaa hengitystiet huolella.

Emme halunneet kulkea rikkikaasupolkua pitkin pidemmälle, joten käännyimme takaisin ja lähdimme oikaisemaan parin polun välistä pätkää. Maasto oli kuin kuusta! Punasävyistä kiveä, joka kuulosti ontolta kun siihen heitti kivellä. Muutenkin se tuntui jalan alla jännittävältä. Lopuksi jäimme vielä ihastelemaan maisemaa, joka avautui kylälle saaren kapeimmalle kohdalle jättäen molemmille puolillensa eri väriset hiekkarannat. Kapeikon takana kohoaa toinen pienempi muinainen tulivuori Vulcanello, joka on syntynyt purkauksessa pari tuhatta vuotta sitten. J kiipesikin itsekseen tuolle pienemmälle saaren toiselle kraatterille lähes alvariinsa ikuistamaan maisemia.

Vulcanolta näkee vähän utuisempanakin kuumana päivänä aina naapurisaari Liparin, joka on seitsemän saaren ryhmän keskuspaikka. Liparin toisessa kainalossa sijaitsee ryhmän toiseksi suurin saari Salina, joka satamasta katsottuna vaikutti myös oikein kauniilta ja miellyttävältä. Jos kaipaa jetset elämää ja tyyliä, niin silloin kannattaa suunnata kuulemma saarista pienimmälle, eli Panaeralle. Sen verran tyylikästä porukkaa tuosta satamasta lauttaan lappasikin, että emme ehkä ihan kokeneet kuuluvamme joukkoon. Sen sijaan saarista kaukaisin ja vielä aktiivisen tulivuoren omaava Stromboli kiinnostaisi kovastikin. Pikkuinen saari vaikuttaa todella mielenkiintoiselta ja siellä tehdään opastettuja vaelluksia pimeän aikaan ylös katsomaan tulivuoren elämää. Tällä reissulla ei valitettavasti Millan koipi olisi kestänyt mitenkään kolmen tunnin ylöskipuamista, joten Stromboli saa vielä odottaa seuraavaan kertaan. Nyt kun Vulcano tuntuu jo kotoisalta, niin ehkä ensi kerralla majoittaudummekin jollekin toisille näistä tuliperäisistä Liparisaarista. Varsinkin Salina ja Stromboli vaikuttavat kiehtovilta.

Onko siellä ruudun takana kokemusta Vulcanosta tai muista saarista? Jos on, niin mitä itse suosittelisitte?