Pilvien päällä, tähtien alla – yö Pico do Arieirolla

Ensimmäinen visiitti Pico do Arieirolla jätti tunteen, että sinne pitäisi päästä vielä uudestaan. Reissuviikollemme sattui vielä sopivasti täysikuu, joten päätimme tietysti palata vuorille pimeän tullen. Ylös päätettiin suunnata päivänä jolloin olimme jo kurvailleet aika tavalla serpentiiniteitä ja jotenkin se ruokapaikan haku meni taas vähän turhan myöhäiseksi. Siinä vaiheessa kun aurinko laski ja ajoimme pohjoisrannikolla ehkä kymmenennen pikkukylä läpi löytämättä yhtään ravintolaa, istuimme autossa aivan hiiren hiljaa valmiina luovuttamaan. Kuten aina, niin myös tällä kertaa löytyi se toivonsa menettäneiden pitseria Santanan kylän kohdalta, josta meidän olikin määrä kääntää Paavon keula kohti saaren sisäosan korkeuksia.

Pitsamättöjen jälkeen oli taas hymy ja höpinä herkässä, eikä puiden ylle langennut pimeyskään hirvittänyt enää niin paljon. Näkyvyys hävisi hetkittäin kokonaan saapuessamme pilvien tasalle, mutta rohkeasti Millakin väänsi vaan kurvista toiseen. Niin vahva oli usko siitä, että perille pääsyn eteen kannatti nähdä vaivaa.

Pico do Arieiron korkeimmalla kohtaa loisti kuun lisäksi ihan sähkövalotkin

Täysikuu loisti todella kirkkaana luoden hetkittäin illuusion siitä, että koko vuori valaistaisiin jollakin valonheittimellä. Vielä viimeiset mutkat ja odotustemme mukaisesti perillä odotti jälleen tyhjä parkkipaikka. Seuraavien hetkien olotilaa ja tunnetta on oikeastaan mahdotonta yrittää selittää. Hiippailimme pimeässä niin pitkälle kuin suinkin uskalsimme niin, ettei huipulle asennetut valot häirtsisi maisemaa. Kuu valaisi osittain alla vellovaa pilvimerta ja tähdet loistivat kirkkaana. Siinä reunalla seistessä olo oli todella pieni ja tuntui, että valkoinen pumpulimeri jalkojen juuressa voisi imaista yhtäkkiä sisäänsä. Kaukana Paul de Serran ylängöllä loistivat tuulivoimaloiden valot kilpaa tähtien kanssa.

Kaukana loistavat punaiset pisteet ovat Paul de Serran ylängön tuulivoimaloita

Toisella puolella huippua loisti kuu niin kirkkaana, että se suorastaan häikäisi. Vaikka maisema kaikessa valkoisuudessaan ja kirkkaudessaan tummaa taivasta vasten näytti kylmältä, niin oli kivi jonka päällä istuimme vielä lämmin aiemmin päivällä saamistaan auringon säteistä. Koko kuvaa kuitenkin rikkoi kaukana alhaalla loistavat kaupungin valot, jotka loivat hassun ovaalin muotoisen valoläiskän pilvimereen ja hiljaisuutta rikkoi jostakin kaukaa kuuluva vaimea basson jumputus.

Kuu valaisi kirkkaasti kuin aurinko, mutta jättäen varjonsa sitäkin pimeämmiksi

Oikeassa reunassa näkyy kuinka kaupungin valot heijastuvat pilvipeitteen läpi

Lopulta piti vielä oikein nipistää itseään, että tiesi varmasti olevansa hereillä ja elossa. Niin voimakkaan tunteen tuo näky aiheutti. Ajaessamme alaspäin selvisi mistä basson jumputus oli lähtöisin. Matkamme meinasi tyssätä kokonaan keskelle jonkinlaista paikallisten cruising-tapahtumaa. Pikkuteiden risteys ylhäällä vuorilla oli täyttynyt kymmenistä pienistä kumia polttavista pimpatuista pikkuautoista ja teiden varret juhlivasta, ryyppäävästä ja huutavasta nuorisosta. Hetkeen emme voineet kuin tuijottaa hämmentyneinä ja jatkaa lopulta matkaa, jonka teko olisi hetkeä myöhemmin ollut aivan mahdotonta, sillä siihen tahtiin auto paikalle paukkasi lisää. Paavo oli myös sen verran lussu, että sillä olisi ollut turha esitellä olemattomia kuminopottotaitoja muutenkaan. Mysteeriksi jäi kokoontuuko nuoriso kumin poltteluun vain täyden kuun aikaan vai mistä oli kyse, mutta ehkä sitä ei ihan kaikkea tarvitse aina selvittää vaan ottaa asiat sellaisina kuin ne vastaan tulevat.