Ensimmäinen visiitti Pico do Arieirolla jätti tunteen, että sinne pitäisi päästä vielä uudestaan. Reissuviikollemme sattui vielä sopivasti täysikuu, joten päätimme tietysti palata vuorille pimeän tullen. Ylös päätettiin suunnata päivänä jolloin olimme jo kurvailleet aika tavalla serpentiiniteitä ja jotenkin se ruokapaikan haku meni taas vähän turhan myöhäiseksi. Siinä vaiheessa kun aurinko laski ja ajoimme pohjoisrannikolla ehkä kymmenennen pikkukylä läpi löytämättä yhtään ravintolaa, istuimme autossa aivan hiiren hiljaa valmiina luovuttamaan. Kuten aina, niin myös tällä kertaa löytyi se toivonsa menettäneiden pitseria Santanan kylän kohdalta, josta meidän olikin määrä kääntää Paavon keula kohti saaren sisäosan korkeuksia.
Pitsamättöjen jälkeen oli taas hymy ja höpinä herkässä, eikä puiden ylle langennut pimeyskään hirvittänyt enää niin paljon. Näkyvyys hävisi hetkittäin kokonaan saapuessamme pilvien tasalle, mutta rohkeasti Millakin väänsi vaan kurvista toiseen. Niin vahva oli usko siitä, että perille pääsyn eteen kannatti nähdä vaivaa.
Täysikuu loisti todella kirkkaana luoden hetkittäin illuusion siitä, että koko vuori valaistaisiin jollakin valonheittimellä. Vielä viimeiset mutkat ja odotustemme mukaisesti perillä odotti jälleen tyhjä parkkipaikka. Seuraavien hetkien olotilaa ja tunnetta on oikeastaan mahdotonta yrittää selittää. Hiippailimme pimeässä niin pitkälle kuin suinkin uskalsimme niin, ettei huipulle asennetut valot häirtsisi maisemaa. Kuu valaisi osittain alla vellovaa pilvimerta ja tähdet loistivat kirkkaana. Siinä reunalla seistessä olo oli todella pieni ja tuntui, että valkoinen pumpulimeri jalkojen juuressa voisi imaista yhtäkkiä sisäänsä. Kaukana Paul de Serran ylängöllä loistivat tuulivoimaloiden valot kilpaa tähtien kanssa.
Toisella puolella huippua loisti kuu niin kirkkaana, että se suorastaan häikäisi. Vaikka maisema kaikessa valkoisuudessaan ja kirkkaudessaan tummaa taivasta vasten näytti kylmältä, niin oli kivi jonka päällä istuimme vielä lämmin aiemmin päivällä saamistaan auringon säteistä. Koko kuvaa kuitenkin rikkoi kaukana alhaalla loistavat kaupungin valot, jotka loivat hassun ovaalin muotoisen valoläiskän pilvimereen ja hiljaisuutta rikkoi jostakin kaukaa kuuluva vaimea basson jumputus.
Lopulta piti vielä oikein nipistää itseään, että tiesi varmasti olevansa hereillä ja elossa. Niin voimakkaan tunteen tuo näky aiheutti. Ajaessamme alaspäin selvisi mistä basson jumputus oli lähtöisin. Matkamme meinasi tyssätä kokonaan keskelle jonkinlaista paikallisten cruising-tapahtumaa. Pikkuteiden risteys ylhäällä vuorilla oli täyttynyt kymmenistä pienistä kumia polttavista pimpatuista pikkuautoista ja teiden varret juhlivasta, ryyppäävästä ja huutavasta nuorisosta. Hetkeen emme voineet kuin tuijottaa hämmentyneinä ja jatkaa lopulta matkaa, jonka teko olisi hetkeä myöhemmin ollut aivan mahdotonta, sillä siihen tahtiin auto paikalle paukkasi lisää. Paavo oli myös sen verran lussu, että sillä olisi ollut turha esitellä olemattomia kuminopottotaitoja muutenkaan. Mysteeriksi jäi kokoontuuko nuoriso kumin poltteluun vain täyden kuun aikaan vai mistä oli kyse, mutta ehkä sitä ei ihan kaikkea tarvitse aina selvittää vaan ottaa asiat sellaisina kuin ne vastaan tulevat.
24 Kommenttia
Oooh! Aikamoinen taikakuu! Jälleen kerran huikeita kuvia, aivan huikeasta paikasta. Waaaau! 🙂
Kiitos Sanna 🙂 Oli kyllä upea niin valoisaan, kuin “pimeänkin” aikaan.
Huh miten upeita kuvia taas kerran! Kylläpä kuukin tosiaan valaisee. Tää paikka on ihan must – ehkä jopa siis pariinkin kertaan!
Kiitos Lotta! Kannattaa tosiaan mennä paikan päälle illalla niin, että voi ihastella ensin upean auringonlaskun ja sen jälkeen pimeässä tähtitaivassa. Kiva sitten päästä fiilistelemään sunkin blogin kautta reissukuvia tutuilta nurkilta ja nähdä miltä toinen vuoden aika näyttää.
Kyllä on satumaiset maisemat! Yöllä on kyllä mahtavaa olla jossain korkeuksissa ja ihailla ylä- ja alapuolen valomerta. Joskus tekee mieli vain käydä selälleen makoilemaan ja jäädä tuijottamaan tähtiä.
Juurikin näin, selälleen ja tähdenlentoja bongamaan. Ihan parasta 🙂
Samaa mieltä! Olen monesti myös pötkötellytkin vaan maassa tähtiä ihmetellen. 🙂
Huhhuh, mitä kuvia. Olen lähes sanaton, sillä tuo tunnelma mikä kuvista välittyy on suorastaan käsinkosketeltavissa.
Kiitos ihanasta kommentistasi 🙂
Ihanalta näyttää! Yöt korkeuksissa ovat ihmeellisiä. Upeita kuvia!
Kiitos Laura. Yössä tähtien alla on todella ihan omaa taikaa 🙂
Satumaista!
<3
Vauuuu mikä paikka ja nää kuvat! Ihan superhienon näköistä, kyllä te vaan saatte meidät kaikki vakuuttumaan Madeirasta! Ens kesänä kaikki on siellä! 😀
Hah, täytyy laittaa lasku Madeiran Matkailulle 😀 Ei vaiskaan, oli se vana huikean hieno paikka ja ainakin Millan mielessä aivan aliarvostettu. Niin se matkailu avartaa 😉
Aivan käsittämätön maisema! Miten voi olla noin kirkas kuu? Ja tuo pumpulimeri! Olen sanaton. Ihan uskomatonta! JUST tollasten näkymien takia kannattaa matkustaa.
Kuu oli kyllä aivan tajuton. Todellakin, miten voi olla niin kirkas, että kädet alkaa hapuilemaan otsalta olemattomia aurinkolaseja 😀 Ja olet niin oikeassa, että just näiden näkyjen takia ja niiden kanssa vietettyjen hetkien vuoksi kannattaa matkustaa <3 Kiitos Laura!
No nyt on siistejä kuvia! Kirjaimellisesti aivan täydelliset maisemat… 😉 toi eka on ihan niinkuin avaruudesta, joltain toiselta planeetalta.
Kiitos Kea! Ja avaruudesta tosiaan 😀 Kaikki oli niin nurinkurin. Yleensä yöllä meri on musta ja aallot vaan vähän välkehtii, mutta nyt olikin vellova valkoinen meri. Samalla kirkasta kuin auringon paisteessa, mutta kuitenkin todella kovat varjot. Ja ne tähdet… <3
haha, piti sanoa TAIVAALLISET maisemat… näköjään tää korjaa mua tai jotain. 😀
Kerrassaan upeita kuvia – jälleen kerran! 80- ja 90-lukujen aurinkomatkalaisten suosikkikohteet näemmä alkavat pikku hiljaa tulla taas muotiin, vaikkakin vähän eri tyylisten reissaajien keskuudessa 🙂
Kiitos Anne. Hieno kokemus kieltämättä. Kaippa sitä pystyy lähes mistä kohteesta tahansa tekemään oman näköisensä, kunhan asenne on kohdillaan 😉
Siis nuo näkymät on aivan käsittämättömät!! Wau. Tässähän tulee suorastaan halu takaisin Madeiralle!
Kiitos Annika 🙂 Kyllä siellä täytyy varmaan joskus meidänkin käydä uudelleen.