Pallontallaajat.net
Valikko
Levi Suomi

Elämys epämukavuusalueella – Arctic Challenge Winter Edition

26.3.2017

Elämyksen tarjosi Arctic Challenge 

Arjen käydessä tasaisen tuttua käyntiä huomaan usein pohtivani erilaisia keinoja itseni haastamiseksi. Tekee mieli kokeilla omia rajoja ja heittäytyä tuntemattoman vietäväksi. Reissut tarjoavat usein helpotusta tähän elämyshakuisuuteen ja siksi kai sitä on esimerkiksi viime vuonna peloistaan huolimatta laittanut Thaimaassa happipullon selkään ja painunut sukelluksiin tai Italiassa liitänyt pää edellä vaijerin varassa kahden vuoristokylän välisen laakson halki. Viime vuoden loppukesästä kaipasin oikein erityisesti fyysistä haastetta ja päämäärää mihin pyrkiä. Jotakin sellaista mitä varten pitäisi treenata ja tavoitetta jonka ylittäminen koettelisi fysiikan lisäksi myös henkisiä voimavaroja. Heitin haaveeni ääneen ystävien kesken ja hetkessä oli Inkan kanssa syntynyt päätös lähteä Levillä järjestettävään Arctic Challenge –nimiseen tapahtumaan.

Kyseessä on jo kahtena kesänä Levin kauniissa maisemissa järjestetty juoksutapahtuma, missä matkaa taitetaan tunturissa 10 kilometrin verran ja matkalla suoritetaan jokaista kilometriä kohden yksi fyysinen haastetehtävä. Tällaiselle kaupunkilaiselle asfalttien kulkijalle ajatus rämpimisestä mudassa ja suossa saa puistatusta aikaan, eikä Kaivopuistonkaan mäki liiemmin tarjoa kunnon treenimaastoa, joten tehtävä kuulosti juuri siltä mitä kaipasin. Itse kisaakin suuremmaksi haasteeksi uhkasi kuitenkin muodostua tulevan kesän kalenteri. Onneksi tänä vuonna Arctic Challenge järjestetään kahteen kertaan, kun Winter Edition tarjoaa uudet haasteet talvisemmissa maisemissa. Näinpä totesimme Inkan kanssa, että treeniaika nyt vain lyhenee ja suuntasimme ostamaan olosuhteisiin tarvittavat nastalenkkarit.

Näinpä me viime viikonloppuna suuntasimme etelän katupölyistä Leville ja valmistauduimme ottamaan itsestämme mittaa noin 300 muun kisaajan kanssa. Ennakkoon tiesimme, että matka tullaan taittamaan valtaosin metrisessä hangessa, joten emme olleet kovin pahoillamme kuullessamme, että sitä oli lyhennetty kuuteen kilometriin ja edessämme olevan kymmenen sijaan kaksitoista estettä. Levillä olin käynyt pari kertaa aiemmin, joten ennakkoon julkistettu reittikartta tuli syynättyä moneen kertaan läpi. Tiesin, että nousuista tulisi todella rankkoja ihan ilman juoksemistakin ja extra jännitystä perjantaille tarjosikin reilun viikon vaivannut räkätauti, jonka vuoksi olin käynyt keskiviikkona lääkärinkin konsultoinnissa. Tunturin puhdasta ilmaa oli kuitenkin huomattavasti helpompi hengittää ja perjantaina tehdyn testinousun jälkeen uskaltauduin vihdoin iloitsemaan lauantaina edessä olevasta koitoksesta.

Lauantaina aamulla tankkasimme kunnolla hotellin aamiaisella ja suuntasimme Levin eturinteille lähtöpaikalle noutamaan joukkueemme kolmannen jäsenen, eli Kisapöllin. Jokaisen joukkueen tulee nimittäin taittaa matka ennakkoon arvotun puupöllin kanssa ja pöllejä on aina yksi kahta henkeä kohden. Siinä vaiheessa kun meille ojennettiin yksi suurimmista numerolla 98 polttomerkitty mötkäle, pääsi meiltä melko epätodelliset naurun röhähdykset. Vieressä komeili pienen pieniä reppuun mahtuvia halkoja ja yritin toiveikkaana katsoa jos vaikka jättipöllin numero olisikin ollut oikeasti 86… Alistuttuamme kohtaloon nimesimme tiimimme kolmannen jäsenen Kapuksi ja täytimme reppumme veden lisäksi energiapatukoilla ja kuivilla vaihtovaatteilla.

Kuva: Arctic Challenge – Jääseinällä tiimien välinen yhteishenki korostui. Kaksin olisimme saaneet punnertaa aika paljon kauemmin, kuin mitä yhteispelillä

Kuva: Arctic Challenge

Kisa starttasi puolilta päivin ja kymmenen minuutin välein kisan äiti Laura Peippo lähetti matkaan kasan joukkueita. Ennen lähtöä lämmiteltiin ja huudettiin tietysti kisan slogania: Not Me But We! Lähtölaskennan hetkellä olo oli ihan epätodellinen, tässä me nyt sitten todella lähdetään matkaan, eikä meillä ollut aavistustakaan siitä miten tulisimme seuraavista tunneista suoriutumaan. Huoli ja jännitys oli turhaa. Fyysisesti reitti oli toki vaativa, mutta haastetehtävät tarjosivat nousujen ja laskujen välille mukavasti taukoa ja muuta ajateltavaa. Pölli saatiin jättää onneksi reppujen kanssa aina esteiden kohdalla sivuun, eikä sen kanssa tarvinnut kiivetä jääseinää tai ryömiä lumikissan tai verkkoesteen ali. Koko kisan ajan osallistujien kesken vallitsi mieletön yhteishenki ja esteillä autettiin kaikkia suoriutumaan tehtävistä tasapuolisesti.

Pölliä kannoimme vuorotellen ja aina kun toinen alkoi kuulostaa astmapotilaalta, niin vaihtui kantovuoro. Alkumatkasta vaihtovälit oli todella pitkiä, kun kantaja ei meinannut hevillä Kapusta luopua, kun taas viimeisen nousun kohdalla vaihtoi jäiseksi möykyksi muuttunut möhkäle kantajaansa varmaan parin minuutin välein. Tiimityö olikin koko suorittamisen suurin voimavara. Itselläni silmät ja nokka vuotivat alastuloissa niin paljon, että en juuri nähnyt mihin hangessa astelin. Samaan aikaan lunta tuprutti vaakasuoraan ja tuuli pureutui softshell takin läpi niin, että harkitsin pysähtymistä pukeakseni kuoritakin päälle. Inka onneksi jaksoi tuossa kohdin kannatella joukkuettamme ja pääsimme maaliin ilman, että Kapu lensi umpihankeen kertaakaan. Oma kiukkukäyrä kävi nimittäin tuossa kohdin niin korkealla, että olisin saattanut heivata kolmannen jäsenen jorpakkoon ja sitten se olisi sieltä pitänyt käydä kaivamassa.

Kuva: Arctic Film Crew – Näkyvyys huippulukemissa…

Kuvat: Arctic Challenge

Kuva: Arctic Film Crew – moottorikelkan veto oli yksi viimeisitä tehtävistä

Kaikkein ylpein olen meidän suorituksessa juurikin tiimityöskentelystä ja siitä, että emme kertaakaan tehneet esteen kohdalla rangaistuskyykkyjä,  vaan suoritimme niistä ihan jokaisen. Haasteet olivat jopa hauskoja ja oli mieletöntä huomata ylittävänsä kaiken maailman esteitä ihan tuosta noin vain adrenaliinin huumassa. Viimeiseltä esteeltä juoksimme Kapua yhdessä kantaen maaliviivalle ja ylitimme sen noin 2h 45min lähtömme jälkeen. Riemun kiljahdukset raikuivat ja taisimme halata toisiamme aika tosi monta kertaa. Kaulassa roikkuvat pienet kisakuksat keikkuen painelimme sukat litimärkinä hotelille saunomaan ja fiilistelemään kokemaamme. Arctic Challenge oli mieletön elämys ja vähintään sitä kaikkea mitä toivoimmekin. Saimme koetella fyysisiä ja henkisiä voimavarojamme arktisissa olosuhteissa, kokea sen ihanan itsensä ylittämisen tunteen, sekä kokea jotakin sellaista mitä täällä etelän lumettomassa harmaassa talvessa on vaikea edes kuvitella. Kiitos vielä Peipolle ja tiimille viimeisen päälle järjestelyistä ja elämyksestä Levin maisemissa!

Kuva: Arctic Challenge – Maali häämöttää!

Kuvat: Arctic Challenge – MAALISSA!

Tähän videoon on onnistuttu kiteyttämään kaikki mitä elämys meille tarjosi, joten suosittelen katsomaan!

Lue Inkan kokemuksesta tarkemmin Archie gone Lebanon -blogista.
Ja lisää juttua löytyy myös Pipo Silmillä -blogista.

Tässä vielä lista varusteista mitä itselläni oli päällä:

  • merinovillaiset sukat
  • Adidaksen talvijuoksutrikoot
  • ohuet tuulta ja vettä hylkivät, mutta hengittävät Haglöfsin housut
  • hihaton urheilutoppi
  • Softshell takki
  • ohut juoksutakki
  • Sarvan nastalenkkarit (suositus!)
  • säärystimet
  • merinovillainen pipo
  • merinovillainen Buff kaulan suojana
  • lämpimät talvirukkaset
  • Repussa Haglöfsin kuoritakki, jonka puin loppumatkasta tuulen yltyessä esteelle jonotellessani päälle
Castelmezzano Eurooppa Italia

Castelmezzano – onnellinen löytö Etelä-Italian vuoristomaisemissa

26.2.2017

Viikko on kulunut lomalaiselle leppoisan verkkaisesti Castelmezzanon pikkukylän elämää ihmetellessä ja maisemista nauttiessa. Paikallisten rutiineihin on ollut helppo päästä mukaan, sillä kylän rytmi ei vielä ainakaan heinäkuun alkupuolella kulje turistien tahdissa. Ainoastaan viikonloppuna näimme muutamia italialaisia enemmän viettämässä viikonloppua alueella, mutta muutoin on turistit ollut kahden käden sormilla laskettavissa. Vajaan tuhannen asukkaan kylässä tulevat monet paikallisista naamoista nopeasti tutuiksi. Samat herrat saapuvat päiviensä askareista kapealle raitille toiseen kahdesta baarista ottamaan lasilliset ja vaihtamaan kuulumiset ennen kotiin menoa. Toiset moikkaavat iloisesti meitäkin, osa murahtelee. Lähes jokainen kuitenkin tervehtii. Moni jää jututtamaan ja alkeellinen italian kielitaitomme pääseekin päivittäin koetukselle.

Castelmezzanon asukkaiden keski-ikä on selvästi viidenkympin luokkaa. Lapsia on vähän, mutta vanhuksia sitäkin enemmän. Emme voi olla ihailematta kuinka mummot ja papat taapertavat rappusia ja jyrkkiä nousuja, jotka kylässä tulevat väistämättä eteen. Palveluita onneksi löytyy ja vanhukset saavat kodin nurkilta pienestä elintarvikekaupasta, leipäpuodista, lihakaupasta ja apteekista päivittäistarpeensa. Eräs rouva pyörittää kotinsa alakerrassa kampaamoa ja sen ikkunoista tulvii iloinen puheensorina aina ohi kävellessä. Sieltäkin huikataan tervehdykset iloisesti. Tuntuu, että kaikki ovat vilpittömän iloisia meidän paikalla olosta. Moni yrittää toiveikkaasti kysyä olemmeko saksasta, sillä tuo kieli kyllä taittuisi, mutta englanti takkuaa. Monta kertaa olemme tavanneet italiaksi olevamme S-u-o-m-e-s-t-a, sieltä pohjoisesta. Ai Kanadasta, kysyy ihan yllättävän moni ja jälleen toistamme kotimaatamme. Keskustelu tyrehtyi usein vastapuolen leveään lähes hampaattomaan hymyyn ja liian nopeisiin epäselviin italian sanoihin. Näihin vastasimme hymyilemällä leveästi takaisin.

Vaikka väestö pitkälti on vanhempaa väkeä, niin on onneksemme muutamia nuoriakin asettunut alueelle. Majapaikkamme Il Borgo Ducalen isäntä Domenico ei todella ole iällä pilattu, mutta vieraistaan hän todella osaa huolehtia ja asuntomme kylän yhdellä korkeimmista kohdista onkin aivan vimpan päälle. Koko vierailumme ajan olemme pohtineet puuttuuko Corte-nimisestä asunnostamme mitään, emmekä keksi muuta kuin aurinkotuolit terassilta. Harvoin (jos koskaan) olemme keksineet niin vähän mitään kehitettävää majapaikoistamme! Ulkoterassilta avautuva maisema on henkeäsalpaavan kaunis ja tuosta samasta maisemasta pääsee nauttimaan niin ruokapöydän äärestä kuin sängynlaidaltakin käsin. Aamun herätykset ovatkin olleet kuin suoraan niistä raukeista hyvistä unista mitä olemme täällä ollessamme nähneet. Aamuisin kun on nipistellyt itsensä hereille, niin voi nauttia aamiaiseksi Domenicon äidin leipomaa torttua aamukahvin kaverina. Talon puolesta tarjotaan murot maitoineen, mutta viikon kestäneelle vierailulle olemme täyttäneet jääkaappia tiuhaan pienestä, mutta kattavasta elintarvikeliikkeestä.

Castelmezzanon kirkon aukiolta avautuva maisema on kuin suoraan postikortista. Talot ovat sikin sokin pitkin rinnettä ja muodostavat Millan mielestä aina yhtä ihanan rappioromanttisia kujia. Kahden baarin lisäksi kylässä on vain muutama ravintola. Viikon aikana olemme testanneet niistä yhden, sekä hakeneet paikallisten tapaan pienestä pizzeriasta lätyt mukaan ja nauttineet ne omalla terassilla. Todellinen koettelemus kipuaminen ”kotiin” olikin vatsat pinkeinä Trattoria Al Vecchio Scarponen nautitun aterian jäljiltä. Kauppakassien raahaaminen kapeita kujia ja rappusia pitkin käy sekin työstä. Ei tarvitse ihmetellä, kun paikalliset papat istuvat välillä huilaamaan rappusille ennen kuin taas jatkavat pizzalaatikko kainaossa matkaa. Mainio syy huilitauolle on myös tuttavan kohtaaminen kadulla ja kuulumisten vaihto. Tällaisessa kylässä ei taatusti salaisuudet säily ja jokainen tietää varmasti toinen toistensa asiat.

Viikon mittaan olemme pitäneet kunnostamme huolta kaiken herkuttelun ja edullisten viinien vastapainoksi. Se onnistuu helposti kylällä kuljeskelun lisäksi lähimaastoon tutustumalla. Mukana kulkeva puhelin ainakin kertoo, että askeleita kertyy päivässä lähes parikymmentätuhatta ja sykemittarikin raportoi patikkaretken jälkeen kulutuksen Millalla pyörivän 400 kalorin paikkeilla tuntia kohden. Vuokra-automme on yllättävää kyllä pysynyt lähes koko viikon parkissa, sillä lähimaastot ovat tyydyttäneet uteliaisuuden tarpeemme. Eipä toisaalta ihme, jos takapihalta alkaa moiset upeat polut ja vuorten huipulta uskomattoman upeat maisemat. Kun ensin on haastettu sopivasti itseämme fyysisesti kolmenkymmenen asteen helteessä näissä korkeuseroissa, niin kyllä siinä on kelvannut palautua omalla terassilla loikoillen.

Terassilla makoillessa ei paljon muita ääniä ympäristöstä kuulu, kuin kilikellon kilkatus ja kärpästen pörinä. Niitä kärpäsiä ja muita ötököitä täällä piisaakin sitten vaikka muille jakaa! Hyttysiä on pistosten määrästä päätellen todella paljon, mutta näitä ketkuja emme ole kuulleet tai omin silmin edes nähneet. Millan iho muistuttaa kuitenkin enemmän neulatyynyä, joten jostakin ne pirulaiset ovat meidät löytäneet. Viikonloppuna äänimaailmaamme tuli kuitenkin jostakin häiriö ja laakson yli lensi jotakin ihan muuta kuin ötököitä. Castelmezzanon ja naapurikylän Pietrapertosa välille on nimittäin viritetty vaijerit, joita pitkin pääsee lentämään kylästä toiseen. Muutaman minuutin välein saattoikin lauantaina ja sunnuntaina kuulla kuinka vaijeria pitkin lasketteli joku onnekas pää edellä laakson halki. Pakkohan se meidänkin oli päästä kokemaan Volo dell’Angelo, mutta palataan siihen erikseen toisella kertaa.

 

Castelmezzano oli meille viikon ajan juuri sitä mitä toivoimme, kesän happy place. Pieni pittoreskinen kylä, jossa pääsimme nauttimaan luonnosta, hulppeista maisemista, auringosta, rauhasta ja seuraamaan paikallisten ihmisten eloa ja oloa. Basilicatan alue tuntuu olevan täynnä toinen toistaan hurmaavampia kyliä vuorten rinteillä ja niihin tutustumme jatkossakin oikein mielellämme. Ainakin Castelmezzano otti meidät niin avosylin vastaan, että tänne olisi todella helppo palata uudestaan. Lähtiessämme huikkaa moni tervehdyksen ja vilkuttaakin vielä perään. Sanomattakin selvää, että taas jäi pala sydäntä pieneen italialaiseen kyläpahaseen.

 

Eurooppa

Maaliskuun maisemat

21.2.2017

*** Millan mutina***

Alkuvuosi on mennyt sellaisella vauhdilla, että heikompaa voisi hirvittää. Hyväntekeväisyystempaus ja uusi työ matkailualalla ovat molemmat antoisia ja hienoja juttuja, mutta samalla tämä bloggaaja on nauttinut vauhdin hurmasta niin, että päivitykset ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Matkailun kannalta tylsähkö helmikuu saapuu onneksi pian päätökseen ja reissurikas maaliskuu on jo ihan nurkan takana! Jatka lukemista

Matkapodcast

Matkapodcast: Pulinaa ja paniikkia reissuvuodesta 2017

8.2.2017

Tammikuu vei messuineen niin mennessään, että emme ole ehtineet Inkan kanssa edes nauhoittelemaan sitten Thaimaan treffituokion. Virhe on nyt korjattu ja täältä tulee meidän vuoden ensimmäinen pulinatuokio! Keskustelua käytiin vielä matkamessuilla kerätystä inspiraatiosta, tulevista reissusuunnitelmista ja tämän vuoden suurimmista unelmista. Paljastamme myös alkuvuoden yhteiset arktiset reissusuunnitelmat, mitä hieman fiilistelimme lämpimissä olosuhteissa Thaimaan auringon alla treffatessamme. Suuntaamme nimittäin kaksin Suomen Lapin kauniisiin maisemiin haastamaan itsemme tavalla, joka vie meidät molemmat todellakin mukavuus alueen ulkopuolelle. Jatka lukemista

Aasia Ko Lanta Thaimaa

Mitä jos aurinko ei paistakaan?

5.2.2017

Joulun Thaimaan reissua oli odotettu. Vuosi osaltamme loppui vähintään yhtä raskaasti kuin mitä se oli alkanutkin, emmekä kaivanneet jouluksi muuta kuin lepoa, lämpöä ja löysäilyä Lantalla. Auringon säteitä oli pimeän kotimaan olosuhteissa vähintäänkin ikävä. Hampaiden kiristelyn tasosta lähtiessä kertonee jotain se kuinka paljon otti päähän kaikki lomalennon eroavaisuudet totuttuun reittilentoon nähden. Maailman pienimpiä murheita jos laittaa kunnon perspektiiviin, mutta silloin ne saivat Millan sapen kiehumaan tuon tuostakin. Kentällä suututti jopa se, että matkatavara säännöstä ei pitänyt kukaan selvästi mitään kirjaa, vaan käsimatkatavaraa ja muuta kassia kuskattiin valvovan silmän ohi vaikka säännöt niin selvästi kielsivät. Juhana oli lisäksi todella ikävässä flunssassa pää aivan töttöröö, joten millään riemufanfaareilla ei tämä seurue ollut reissuun lähdössä. Jatka lukemista